Karibia 12/2000


Villen puolenpäivän mittainen kalastusretki Karibianmeren aalloilla.


Olimme silloisen vaimoni kanssa hieman myöhästyneellä häämatkalla Karibialla Dominikaanisessa tasavallassa joulukuussa 2000. Hotellin kautta oli mahdollista tilata syvänmerenkalastusreissu, ja tämä tilaisuus piti luonnollisesti käyttää hyväkseen. Tutustuttani eri järjestäjien (=veneiden) esitteisiin uima-altaalla, valitsin sen, jossa hinta/saaliskuva-suhde näytti parhaimmalta. Myös paikallisen turistiyhdistyksen myöntämä leima siitä, että veneellä on vakuutukset kohdallaan, vaikutti hieman valintaan, vaikka en pelkästään paikalliseen vakuutukseen haluaisikaan turvata.

Puolen päivän reissu, varhaisesta aamusta noin kahteen iltapäivällä, maksoi minulta $ 70 ja rouvalta ‘kansipaikkalaisena’ $ 50. Hintaan kuuluivat kuljetukset hotellilta satamaan, uistelu (sitähän se on!) Puerto Platan edustalla, juomat ja lounas veneessä. Juomina oli paikallista olutta, joka oli aikas hyvää.
Saavuimme laitakaupungilla sijainneeseen satamaan virkistävän ja röykkyisen hotellikierroksen jälkeen n. kahdeksan aikaan, meitä oli Hiacellinen porukkaa, eli kymmenisen henkilöä alueen eri hotelleista. Eikun porukan pakkaaminen veneeseen, ja toteaminen, että en sitten päässyt tuolipaikalle heti alusta lähtien. Pari kanadalaista kaverusta todella omituisella ranskalaisella murteellaan valtasivat tuolipaikat oitis. Turhaan, kuten myöhemmin kävi ilmi…
Vene oli asiallinen puurakenteinen, sisältä melko viimeistelemätön ‘peruspaatti’, joka ulkonäöstään huolimatta ei sisältänyt mitään luksusta. Ihan työkalu siis, mitä ei suomalainen perusjätkä olisi ulkokuoren perusteella heti uskonut. Vavat ja kelat kiinnostivat tietysti kovasti, koska tämän luokan kalustoa ei ihan joka päivä näe. Kamat olivat pääasiassa Pennin työkalusarjaa, ja mitään turhia krumeluureja niissä ei ollut, ja vavatkaan eivät pahemmin hiilikuitua sisältäneet. Mutta peruslaadukkaan oloisia ja hyvässä kunnossa. Siimoina kaikissa oli palttiarallaa 1.0 monofiiliä, jonka vetoluujudesta veneen apupoika (vuosia vanha TeleRing-lippis päässään) ei osannut sanoa muuta, kuin “about 100 lbs”. Eli n. 50 kg, mutta tähän suhtauduin pienellä varauksella. Apupoika puhui hyvää englantia, mutta ei tiennyt kalavehkeistä muuta kuin sen, miten käyttää niitä. Sehän riittää.
Eikun menoksi siis, puksutus kohti avomerta alkoi, ja heti kärkeen kävi selväksi, että veneen diesel-moottorin pakokaasut tunkivat uistelunopeudella (n. 5 solmua) vielä osaksi takakannelle, koska tuuli kävi tuolloin takaa. Yläkannella aurinkosuojassa sen sijaan kiersi ilma hyvin, ja näkymät olivat hienoja. Puerto Platan kaupungin vieressä kohonnut vuori näkyi mukavasti veneeseen, ja tarjosi kiinnekohdan horisontista kaikille merisairauteen taipuvaisille. Lämpö, keinutus ja aikainen herätys yhdistettynä tuudittivatkin Ewan nopeasti uneen, itse kärkyin malttamattomana takakannelle, koska odotukset olivat aika kovat!
Kolme tuntia myöhemmin aurinko jatkoi paahtamistaan, tasainen piitkä keinutus jatkui jatkumistaan, pakokaasut haisivat edelleen pahalle ja erään paikallisen herran rouva oli oksentanut yläkannen kertaalleen täyteen. Kanadalaiset kaverukset olivat jo tunnin kohdalla joutuneet pakenemaan aurinkoa, ja olin hetken käynyt päivystämässä tuolissa, josko räikkä lähtisi laulamaan. Ja v…t. Poltin korvani, niskani, nenänvarteni, polveni ja jalkapöytäni Nivean vauvaversion veden-, tulen ja säteilynkestävästä suojakertoimesta huolimatta ja pienoinen päänsärky alkoi hiipimään kupoliin.
Olimme jo kääntyneet takaisin päin kohti satamaa, ja tunnelma veneessä oli aika apean rauhallinen. Muutaman kerran näkyi veneen keulan kohdalla lentokaloja, noita eteläisten merten leikkisiä vesipääskysiä. Kapteeni kierrätti porukkaa kuskin penkllä poseeramaassa, että olisi edes jotain, minkä perusteella voisi saada tippiä. Mainittakoon, että paikallisradio laulatti yhtäkyytiä espanjankielisiä joululauluja, ja jossain vaiheessa ‘Feliz Navidad’ alkoi vähän kypsyttämään. Vessaan se ei kuulunut, mutta veneen vessoissa oli jo vuosien ajan voitu pahoin pari kertaa päivässä, jonka takia niissä asuikin melko elinvoimainen kanta harvinaisia meritorakoita, jotka puolustivat reviiriään siten, että joululaulut olivat se miellyttävämpi vaihtoehto.
Olin takaisin yläkannella varjossa kun vihdoin alkoi tapahtumaan: Kahdessa vavassa pärähti räikkä samaan aikaan, ja alakannella olleet singahtivat tuoleihin ja kaksi onnellista sai vavan käteensä, jossa toisessa päässä saattoi olla vaikka marliini… Vähän aikaa kävi kauhea kuhina alhalla, minun ja Ewan katsellessa yläkannelta muiden varjovuorolaisten kanssa menoa, mutta sitten alkoi alhaallakin innostus hieman tasaantumaan, kun suurta taistelua ei tullutkaan, vaan kaverit käytännössä kelasivat kaloja sisäänpäin ilman suurempia ongelmia.
Ja tässä vaiheessa pärähti kolmannessakin vavassa räikkä ja kolmannessa tuolissa istunut gubbe sai hänkin vavan käteensä, jossa oli toisessa päässä jotain muuta, kuin muovikassi, jollainen oli hetkeä aikaisemmin päräyttänyt reunimmaisen vavan räikkää. Vähän aikaa kelausta, ja tämäkin kala alkoi olemaan näköetäisyydellä.
Kalojen tultua näköetäisyydelle tunnelma tiheni hieman, koska näimme pari näyttävää hyppyä, ja hetken näytti siltä, että kohta apupojalla on selvitettävänä aika monen vavan siimoista muodostunut sotku…
Pari terävää komentoa vavankärkien suuntaamisesta ja sitten nostokoukku jo puhuikin, ja suomalaiseen silmään kammottavan kokoiset pedot siirtyivät ensin veneen laidan kuivemmalle puolelle lattialle, jossa peruke leikattiin irti siimasta, ja kala heitettiin koukkuineen ja perukkeineen alakannen alla olleeseen integroituun kylmäboksiin rauhoittumaan lopullisesti. Koukun irroittamista elävästä ja vielä potkivasta kalasta ei kuulemma voi yrittää kuin kerran kaikki sormet tallella. Etenkään barracudasta.
Saalis: Metriset barracuda ja pari Mahimahia (=Dolphin Fish). Paino jossain 5-10 kg:n tietämillä, noin pieniä ei kuulemma normaalisti punnita (!).
Tämän jälkeen kapteeni ilmoitti, että kaikki kalaa ‘väsyttäneet’ herrat yläkannelle ja vielä saaliittomat herrat alas. Uudet syötit veneen perään, ja homma jatkui vielä muutaman kymmenen minuuttia (josta jokaisen toivoin vähän reilumpaa pärähdystä vavassani), kunnes kapteeni ilmoitti, että on aika vetää siimat sisään ja taittaa siimanlevittimet takaisin kylkiä vasten, saavumme satama-alueelle. Ei kalaa Villelle, kakka.
Olimme olleet vesillä n. 5 tuntia, ja saalis oli kolme kalaa. Jotka tärppäsivät käytännössä samalla minuutilla. Mahdollisuuksia apupojan mukaan on isoihin barracudiin ja pikku-marliinejakin tulee kuulemma viikottain, mutta… Kalastus on kalastusta näköjään kaikilla maailman vesillä.
Takaisin laituriin, jossa seuraava porukka jo odottikin, kipparille 5 taalaa tippiä, oli kuitenkin ihan hyvä tyyppi vaikka osasikin pelkkää Dominikaani-Espanjaa, ja pakuun, joka vei takaisin hotellille. Kaiken kaikkiaan reissu oli asiallinen, ja ehdottomasti lähtisin uudestaan, mutta paremmin varustautuneena.

 

Syvänmeren kalastusreissulle osallistujan muistilista:

* Aurinkolasit, sivusuojat plussaa
* Leveälierinen hattu (muuten palaa korvat ja niska)
* Pitkähihainen paita ja lahkeelliset housut (muuten palaa kädet ja etenkin polvet)
* Aurinkovoide, suojakerroin ihan törkee, Nivean Baby 36 testattu ja hyväksi havaittu, kunhan sitä annostelee reilusti
* Merisairauspillereitä, etukäteen nautittuna, paketti perussärkylääkettä, Savetteja ja omaa WC-paperia reppuun
* Pari isoa pullollista kivennäisvettä ja kylmä sixpäkki, pari hedelmää ja suklaapatukka. Älä luota veneen tarjoiluun vaikka se meillä toimikin ok
* Kamera tietty, suolavesiroiskeiden kestävyys bonusta, kiikarit olisivat auttaneet tylsiin hetkiin